maanantai 15. elokuuta 2016

Kirppariharrastukseni arvottamisen probleema


"Ai mulla on tällänenkin", mieheni totesi, kun esittelin hänelle kuvan esineen erästä kaappia tyhjentäessäni. Mieheni omaisuudeksi osasin veitsen nimetä siksi, että sen toisella puolella oli hänen työpaikkansa logo.

Pistää miettimään paljonko meillä, ihan koko perheen jokaisella perheenjäsenellä on esineitä, jotka löytäessämme voimme todeta saman. Monestiko ostamme uudestaan asioita, joita saattaa jo lojua nurkissamme. Sitten on vielä ne esineet, jotka on pakko saada, jotka pian kuitenkin unohtuvat tai menettävät hohtonsa.

Minulla on kausia, jolloin tyhjään kaappeja ja tunnen suurta tyyneyttä siivouksen jälkeen. Tyhjät hyllyt sekä järjestetyt komerot luovat mielenrauhaa ja hyvää oloa. Tämän vastakohtana harrastan kirpputoreja. Yhtä lailla kuin järjestys kodissa, myös kirppareilla kiertely tuo minulle hyvää oloa. Riemastun siellä esineistä, joita en tiennyt tarvitsevani, joilla täytän juuri siivotut hyllyni.

Kirpparit eivät toisaalta ole minulle vain esineitä, vaan samalla pääsen hetkeksi pois kotoa, yksin. Se on siis myös kallisarvoista omaa aikaa.

Olen todella pitkään arvottanut kirppariharrastustani ja ehkä myös vaateharrastustani. Tarvitsenko tämän harrastuksen ollakseni onnellinen? Voisinko suunnata kirpparikäynteihini tai niiden suunnitteluun käyttämäni energian tekemällä jotain muuta? Mitä se muu olisi, joka olisi omaa aikaa, joka toisi yhtä hyvän olon kuin kirppareilla kiertely ja löydöistä ilahtuminen?

Jospa seuraavan kerran, kun käännän nokan kohti kaupunkia ja kirpputoria, ajankin taidenäyttelyyn, uimahalliin, joogasalille tai luontopolulle?


4 kommenttia:

  1. Menin perjantaina pyörryttävän työviikon jälkeen käymään kirpparilla, koska sattui olemaan reilu puoli tuntia aikaa siihen, että pääsin mieheni kyydissä kotiin. Kamala päänsärky tikitti jo silmän takana, joten mietin, kannattaako edes lähteä. Jos hakisikin vain pussin karkkia ja söisi sen odotellessaan. Kannatti. Löysin omituisen hameen, josta saattaa tulla joskus jotain tai joka saattaa jäädä kaapinkin tukkeeksi. Päänsärky hävisi penkoessa, ja työviikkokin unohtui tehokkaasti. Penkominen on hauskaa ja inspiroivaa!

    Tietysti myös taidenäyttely tai joogaaminen voi olla inspiroiva tai rentouttava kokemus. Enkä voi kyllä suositella kirppistä sikäli, että sieltä tarttuu välillä turhaakin tavaraa. Mutta, mutta: löytämisen ilo. Outouden inspiroivuus! Kyllä asialla on puolensa!

    S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo inspiraation löytäminen pukeutumiseen on ehkä minulle se suurin asia, miksi tykkään kirppareilla kierrellä. Näen ja yhdistelen mielessäni värejä ja muotoja. Luon kokonaisuuksia jo omistamistani vaatteista ja löydöistä. Joskus pitäisi ehkä kirjata ideoita ylös, että muistaisin kaikki huikeimmatkin visioni.

      Nyt kun kirjoitin tuon edellisen kappaleen, ymmärrän jo kuinka paljon kirpparit minulle antaa...

      Poista
  2. Tämä on mielenkiintoinen aihe. Minulla on ystäväpariskunta, joista toinen on luontainen minimalisti ja toinen runsaudesta luovuutta ammentava. Tiedän että se aiheuttaa usein haasteita, mutta on myös melko harvinaista. Siis tuollaiset ääripäihin kallellaan olevat persoonat. Useimmiten ihmisestä löytyy kumpaakin, ja mielestäni niiden ei tarvitse olla toisensa kanssa kilpailevia juttuja. Sen perusteella millaisen kuvan olen sinusta blogisi perusteella saanut, vaikutat hekilöltä joka tahtoo kiintyä. Ei tule tunnetta että ostaisit pahaan oloon tai täyttäisit tyhjiötä. Useissa löydöissäsi tunnut näkevän arjen käytännöllisyyden ohella esteetiisen arvon, ja toisinaan vain sen, kauneuden. Tai sitten se esteettinen arvo yksinään saa sinut pysähtymään ja pohtimaan asioita, ilmiöitä, ihmistä, maailmaa..
    Mun mielestä kaikki kiertyy kaiken kanssa yhteen; jutun ydin lienee enemmän siinä minkä arvon itse millekin asialle annamme. On mahdollista löytää maailman suloisin makramee-kukka-amppeli, ihmetellä miten se on tehty, pohtia oppisikohan itsekin, laittaa siihen viherkasvi (tai ihan jotain muuta!), ja mennä sen jälkeen uimaan.
    Itse sitä "vanhaa ja kaunista" työkseni etsivänä ja myyvänä ihmisenä olen huomannut, että "kaikki tavara pois"-herätyksen tilalle on syntymässä uusi ilmiö - jonkinlainen luopumiskatharsiksen kokeneiden wanna be -minimalistien herääminen siihen, että tyhjä olo ei välttämättä lähdekään vain sillä että heittää kaikki tavaransa pois. On luontaista haluta rakentaa omaa todellisuuttaan ja minuuttaan rakentamalla omaa ympäristöään. Ihminen on tehnyt niin aina; rakentanut pesää vaikka kuinka vaatimattomiin oloihin, tehnyt taidetta, koruja.. Ihan vailla ns. käyttöarvoa. Se tuo mielihyvää, on parhaimmillaan jopa meditatiivista, läpi elämän kestävää valitsemista. Me haluamme kiintyä ja valita, rakentaa. Olipa kyseessä sitten minimalismi tai tavarapaljous, kummankin takana voi piillä "sielun tyhjyys." Mutta se miksi se siellä piilee, johtuu syvimmillään jostain muusta kuin tavaran omistamisesta tai ei-omistamisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on ihan totta, että ostan usein esineen yhdistäen käyttöarvon ja esteettisyyden. Vältän ostamasta pelkästään koriste-esineitä ihan jo siksikin, että olen laiska pyyhkimään pölyjä.

      Mä en ole oikein ikinä ymmärtänyt valloillaan ja jo ehkä ohi menevää minimalismia sisustamisessa. Etenkin kun se usein toimii niin, että ensin tyhjätään asunto esineistä ja huonekaluista, joiden tilalle hankintaan uudet esineet ja huonekalut, trendikkäät tietenkin. Eikö minimalismin tarkoitus ole vähentää haluamista ja olla tyytyväinen siihen mitä on?

      Ehkä toivoisin omaan kotiini tasapainoa tavaran ja tyhjyyden välille. Katseltavaa saa olla, mutta kaikelle pitää olla paikkansa. Että olisi siistin näköistä. Pyrin myös välttämään postauksen alussa mainitsemaani "ai mulla oli tällänenkin"-juttua. En halua rakentaa lisää säilytystilaa esineille vain unohtaakseni ne.

      Poista