torstai 9. heinäkuuta 2015

Pitää opetella harjoittelemaan että osaa harjoitella

Nyt alan ymmärtää mitä tarkoittaa, että harjoitteluakin pitää harjoitella.

Kävin maanantaina polkemassa 24 kilometriä. Reissu oli ihan sikarankka. Ensimmäiset kymmenen kilsaa asfaltilla meni hyvin mutta sen jälkeen reittini kääntyi soratielle ja niin että tuuli vastaan. Pohjanmaan lakeus - 6km - vasta tuuli - suora tieosuus. Tuntui, ettei pätkä lopu koskaan ja lisäksi vasenta jalkaani alkoi särkeä, kipu alkoi pohkeen alaosasta ja siirtyi selvästi lihasten kiinnityskohtaan polvessa, välillä kipu eteni myös reiteen. Kokeilin vaihtaa pienemmälle vaihteelle mutta se ei kauheasti auttanut. Pohojalaanen sisu vain pelihin ja matka jatkui.

Samoihin aikoihin alkoi varpaani puutua molemmissa jaloissa. Vähän ennen kotia ajattelin kokeilla, jos saisin verenkierron paranemaan pyöräilemällä hetken seisten. Se oli sitten se viimeinen virhe, joka aiheutti oikeaan jalkaterään lihaskrampin. Prkl!

Kotiin päästyäni nappasin jo pihamaalla oikean jalan kengän pois jaloista, jalkaterää särki ihan helkkaristi. Jos tiedätte miten kipeää pohkeen kramppi voi ottaa niin voitte kuvitella kivun asteen. Sisälle, villasukat jalkaan, kurkusta alas nappi magnesiumia ja hyppysellinen suolaa. Helpotus.





Kun kerroin miehelleni vasemman jalan särystä. Hänen ensimmäinen kommenttinsa oli, että vaihdoitko pienemmälle vaihteelle. Joo, vaihdoin, vaikka en ääneen sanonutkaan, että vaihdoin ehkä ysiltä kasille, koska ymmärsin että olisi pitänyt vaihtaa selkeästi pienemmälle vaihteelle, että olisin saanut helpotettua jalan rasitusta. Sehän olisi vaikuttanut vauhtiini ja se ei käy.

Mieheni lisäsi, että olenhan sanonut että pitää opetella harjoittelemaan että osaa harjoitella, ettei tule loukkaantumisia ja vammoja. Ja lisäsi vielä esimerkiksi erään tutun, joka lähti huonolla harjoittelulla juoksemaan puoliska maratonia, polvi ei kestänytkään ja 15 kilometrin jälkeen hän oli kivusta irvistellen kävellyt maaliin. Luultavasti tämä tuttumme olisi siis paremmalla harjoittelulla oppinut tuntemaan kehonsa ja heikon polvensa, osannut treenata oikein ja ehkä olisi selvinnyt puoliskasta ehjin polvin.




Eilen kävin ajamassa saman lenkin kuin maanantaina. Oikeastaan olin aikeissa pyöräillä kälyni luo mutta sade kävi niin rankaksi, että oli pakko pyörtää kotiin. Maanantaista viisastuneena jo heti ensimmäisillä kilometreillä aloin kuulostella kroppaani, että miltä tuntuu. Ajo oli rentoa, tuntui hyvältä. Jossain puolessa matkassa kuulostelin, mitä kuuluu jaloilleni kengissä ja huomasin, että jalkateräni ovat kengissä aikamoisessa jännitystilassa. Olen muutenkin valtava jännittäjä ja näköjään onnistun jännitämään myös pyöräillessä keskellä metsäteitä. Toki pyöräilykenkäkin on aika jäykkä eikä jalka liiku siinä samalla tavalla kuin normikengässä. Rentoutin ajoasentoani ja etenkin keskityin rentouttamaan jalkojani ja keventämään polkurytmiä. Huomasin selkeän eron, varpaissa alkoi taas veri kiertää.

Loppumatkasta vasenta jalkaa alkoi taas särkeä mutta nyt vaihdoin selkeästi pienemmälle vaihteelle. Vauhti hidastui mutta mitä sitten. Kipu säilyi mutta helpotti. Kun pääsin kotiin, olin kuin uitettu koira. Fillarin rapakaaret oli tietysti jäänyt kotiin, joten selässä oli aikamoinen määrä rapaa. Kengistä kuului astellessa litsislätsis niiden imettyä sisälleen desin vettä per kenkä. Mutta olo oli silti levollinen ja hyvä.

Minun pitää vielä harjoitella itseni kuuntelua. Jos treenin aikana alkaa jotain paikkaa särkeä niin sitten vauhdit minimiin tai ihan pysähtyminen.

Vasenta jalkaa särkee vähäsen edelleen. Taidan pitää nyt pienen paussin pyöräilystä tai ainakin lyhentää reitin toistaiseksi alle kahteen kymmeneen kilometriin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti