torstai 15. toukokuuta 2014

Juoksuharrastus uuteen nousuun


Tuossa aikaisemmin keväällä kerroin kuinka lupaavasti alkanut juoksijan urani oli aikeissa kariutua kiville ja motivaatio vetää lenkkitossut jalkaan oli pohjassa. Päätin kutenkin silloin, että koska olin puolen vuoden aikana tehnyt niin suuren työn, en luovuttaisi vaan pitäisin edes jonkinlaista juoksutuntumaa yllä käymällä kerran viikossa juoksemassa vähintään viisi kilometriä.

Miksi viimeisten kuukausien aikana harrastuksestani sitten katosi ilo ja siitä tuli ahdistavaa pakkopullaa ja hampaiden kiristystä. Syitä on useita ja kun ne kaikki lyö yhtä aikaa päälle, en enää ihmettele miksi juoksusta katosi motivaatio.

Ensimmäinen syy oli, että halusin yhtäkkiä saada parempia kilometriaikoja ja aloin sykkeen sijaan tuijottamaan vauhtia ja siitä seurasi liikaa vauhtia kuntoon nähden, sykkeet katossa, oksennuksenmaku suussa ja jalat hapoilla. Ei hyvä!

No miksi sitten halusin parempia aikoja. Tähän vaikutti osalta ulkopuolisten kommentit: "mähän kävelenkin viisi kilometriä nopeampaa", "mä juoksen saman matkan vartin nopeampaa". Toiseksi vauhtia piti saada lisää, koska aloin tutkimaan netistä vanhojen juoksutapahtumien tuloksia ajatuksena että voisin itsekin osallistua. Totesin, että juoksen puolet hitaammin kuin kisan voittaja ja jäisin viimeisestäkin osallistujasta 15 minuuttia. Noloa!

Edelliset asiat kun laskee yhteen ja lisää siihen vielä pitkän, pimeän ja kuraisen talven niin ei ole ihme, että juokseminen alkoi ahdistamaan ja juoksuinnostus hiipua.

Viimeisimmän lenkin 8 km kävin tekemässä äitienpäivänä ja pitkästä pitkästä aikaa juokseminen maistui, askel oli kevyt, pystyin nauttimaan maisemista, kuulin linnunlaulun, ehdin ihastella pellolla käyskenteleviä kurkia, aistin kevään. Kotiinpäästyäni olo oli iloinen ja energinen, voittajafiilis.

Mikä on muuttunut? Lisäsin lenkkeilyyni lämmittelyn. Ennen lähdin suoraan kotiovelta juoksemaan, nyt kävelen ensimmäisen 500 metriä. Ajan ja vauhdin sijaan seuraan sykettäni. Olen löytänyt sykealueen, jolla juostessa jaksan vaikka kymmenen kilometriä. Olen muistellut mieleeni syyn miksi alunperin lähdin treenaamaan. Se ei ollut tarkoitus menestyä kilpailuissa vaan nimenomaan kasvattaa kuntoa ja löytää uusi mukava liikuntamuoto, jota voi harrastaa kotona. Olen myös itselleni armollisempi, voin pysähtyä hetkeksi pellonlaitaan katselemaan kurkia tai voin pysähtyä ihmettelemään mikähän iso lintu lentää metsänlaidassa puiden yllä. Ja jos tuntuu pahalta, voin kävellä hetken.

Olkaa armollisia itsellenne! Asia joka minulta unohtuu aina silloin ja tällöin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti