maanantai 31. maaliskuuta 2014

Asukuvauksen alkeet ja kompastuskivet

Tässä ne nyt on ensimmäiset asukuvat. 

Ensimmäisen kosketuksen blogimaailmaan sain kuutisen vuotta sitten ja siitä lähtien olen haaveillut omasta blogista. Blogin idea olisi silloin ollut oman tyylin etsiminen. Nyt kun aikaa on kulunut, alkaa jo oma tyylikin löytyä. Nyt kun vihdoin sain blogin perustettua, olen taistellut ajatuksen kanssa, olenko tarpeeksi rohkea astumaan kameran eteen. Mielessäni on myös ollut, haluanko näyttää blogissani oman naamani, toisin sanoen haluanko säilyttää anonyymiuteni. No, rohkeutta löytyi kameran eteen, mutta anonyymius säilyköön.



Sitten niihin aloittelijan kompastuskiviin ja ylitettäviin esteisiin. Kamerani on ainakin kuusi vuotta vanha Canon Powershot, johon en ole löytänyt markkinoilta kaukolaukaisijaa, epäilen ettei sellaista kameraani saakaan ainakaan johdotonta. Päätin pärjätä itselaukaisimella, sellainen sentäs kamerasta löytyy. Enää puuttui jalusta, jonka sain lainaan. Lainassa oleva jalusta on vanha ja jykevä Canonin oma. Osaan vain kuvitella, mitä vastaavanlainen maksaa kaupassa nykypäivänä. Kävin Anttilassa katsomassa 50 euron jalustaa ja se vaikutti niin rimpulalta, ettei sellaista huvita riesakseen ostaa. Ennemmin ostan sitten myöhemmin kunnollisen, jos harrastukseni jatkuu.


Takki ja farkut kirppis, huivi Vila, kengät Vagabond

Sitten itse kuvaukseen. Meillä ei ole sisätiloissa niin valoisaa seinustaa, että pystyisin ottamaan asukuvia sisällä. Valitsin vaatteet, korut ja kengät ja eikun pihalle. Jos joku on ollut helppoa tässä hommassa on se, ettei meillä ole montaakaan lähinaapuria (lue yksi) ja näin ollen ei tarvinnut nolostella itse kuvaustapahtumaa. Paikan valinta, kameran pystytys, jalustan tasapainotus ja kuvaus. Itselaukaisimella oli ihan ok ottaa kuvia, toki jokaisen kuvan jälkeen piti juosta lataamaan kamera uudelleen. Silmät tuppas menemään kiinni useassa otoksessa mutta kun läimäsee sydämen naamansa päälle, ei sekään haittaa.

Kuvaus sujui hienosti. Kun olin tullut sisälle ja olin vaihtamassa päälleni kotiverkkareita, hoksasin etten sitten ottanut yhtään kuvaa paitasillani, että olisi sitten se valittu korukin näkynyt. Sen verran oli kuvausjärjestelyissä ollut hommaa ja sormet jäässä, joten päätin jättää asian seuraaviin kertoihin.

Kuvien muokkausta varten koneelleni on asennettuna Photoscape- ohjelma. Ohjelma on käsitykseni mukaan kevyempi ja helpompi käyttää kuin Photoshop, siksi päädyin Photoscapeen. Klikklik ekaa kertaa ohjelma päälle ja kuvia muokkaamaan. Muokkausohjelma osoittautui juuri sopivaksi kaltaiselleni aloittelijalle mutta vaatii aikaa ja yleistä kuvankäsittelyn opiskelua, että osaisin tehdä kuvalle muuta kuin rajata.

P.S. Kuvia muokatessa tein havainnon, kengät ei näy vaan ovat piilossa heinikossa. Ehkä muistan tämänkin seikan ensi kerralla.

P.P.S. Olin ollut rajaavinani tuon toisenkin kuvan mutten ollut tainnut tallentaa rajausta.


lauantai 29. maaliskuuta 2014

Juoksu- voiko olla että juoksu ei vain sovi kaikille.. (minulle)



Olen aina ihaillut pitkänmatkanjuoksijoita mutta samalla inhonnut lajia, koska olen ollut siinä aina niin huono. En kertakaikkisesti vain ole jaksanut juosta muutamaa sataa metriä enempää ilman täydellistä tsippausta ja sykkeen nousua "kahteensataan". Lapsena harrastin yleisurheilua ja silloinkin pikamatkat olivat niitä joissa menestyin, pitkillä matkoilla olin keskinkertainen. Viime elokuussa päätin kuitenkin yrittää. Yleisesti olen aina harrastanut jonkinlaista liikuntaa, etten ihan sohvaperunasta lähtenyt liikkeelle. Kannustimena toimi myös ilta jolloin mieheni lähti lenkille, mieleeni on jäänyt kun jäin silloin sohvalle telkkaria katsomaan toisessa kädessä lasi viiniä ja toisessa paketti suolakeksejä. Sanoisin että jonkinlaista huonoa omaa tuntoa siinä hetken koki.

Ensimmäisen lenkin tein juosten ja kävellen, vedin ensimmäisellä 500 metrillä itseni ihan piippuun. Seuraavan kaksi kilometriä vuoroin juoksin ja kävelin. Puolessa matkassa olin niin poikki etten voinut ajatellakaan enää juoksua, joten loput 2,5 kilometriä meni kävellen. Keskisykkeeni oli ekan lenkin jälkeen niin huikeat että mieheni jo epäili onko sykemittarissa vikaa. No ei ollu, olin aloittanut harrastukseni ihan liian lujaa. Ekasta lenkistä viisastuneena jatkoin lenkkeilyä huomattavasti rauhallisemmalla askelluksella. Vauhtini oli lenkeillä niin hidasta, että melkein juoksin paikallani. Samalla lyhensin lenkin pituutta ja juoksin vain muutamaa kilometriä. Mutta voi sitä riemua kun olin selvinnyt kolmen kilsan lenkistä eikä tuntunut yhtään pahalta vaan enemmänkin energiseltä siltä miltä kuuluukin tuntua onnistuneen treenin jälkeen.

Alkuun kehitystä tapahtui verraten nopeaa. Pikku hiljaa aloin lisäämään lenkin pituutta ja loka-marraskuun paikkeilla juoksin ekan kymppini. Kehitys vauhtini ja jaksamiseni osalta oli ollut huimaa. Joulupukki toi minulle lisäkannustimeksi uuden sykemittarinkin, oli mahtavaa kun sai lenkin tiedot koneelle ja pystyi seuraamaan kehitystään.

Kehitys... Nyt kun harrastusta on takan reilu puoli vuotta, minusta tuntuu että olen jämähtänyt. Juoksu ei kulje, sykkeet on korkealla, väsyn jo alkumatkasta, tuntuu pahalta. Ja tunne on palannut: juoksu on inhottavaa, laji ei vain sovi minulle.

Tuntuu että olen lähtöpisteessä. Olen käynyt lenkillä enää kerran viikossa. Tarttis tsemppiä. Toivottavasti kevät ja lämpimät illat kannustaisivat lähtemään taas aktiivisemmin lenkille. Ehkä jokin pirteän keväinen uusi treenivaate. Tähän asti olen juossut musta tuntuu fiiliksellä, ehkä tarvitsisin selkeän viikko-ohjelman. Myös ilmoittautuminen juoksutapahtumaan saattaisi motivoida.

Katsotaan.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Retkellä omassa pihassa
































Me retkeillään aika paljon, se on mieluisaa tekemistä koko perheelle. Retkelle ei tarvitse lähteä kauas, yleensä meidän retket suuntautuu lähimetsiin sellaisen matkan päähän että lapset jaksavat kävellä sinne ja takaisin. Paikan ei tarvitse olla mikään nähtävyys tai hienolla näköalalla, ihan tavallinen metsä tai pellon reuna käy. Plussaa on että paikassa on kiviä tai puunrunkoja joille istua eväitä syömään. Eilen retkeiltiin ihan vaan omassa kotipihassa mutta kyllä maistui kaakao ja voileivät hyviltä kevätauringon lämmittäessä.

You don't have to go far for picnic. We did our's in our own yard with sandwiches, hot chocolate and warm spring sun.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Indigonsinistä ja Arcticaa



Kävi todellinen onnenpotku viime lauantaina kirpparilla. Löysin 6 kpl Arabian Arctica-sarjan syviä lautasia 5 eurolla ja kunnoltaan lautaset ovat erinomaisia. Onnenpotku kahdesta syystä: meillä on ennestään Arctica-sarjaa sekä arki- että juhlakäytössä ja toisekseen meillä oli pulaa syvistä lautasista.



Toinen löytö oli kauniin indigonsininen villatakki. Takin on joku itse kutonut ja se on hyvässä kunnossa, väri on pysynyt hyvänä eikä neuleessa ole nyppyjä. Tuntuma käteen on, että neuleeseen käytetty lanka saattaisi olla täyttä villaa ainakin se tuntuu karheammalta kuin esimerkiksi 7 veljestä. Ensimmäisessä kuvassa näkyy neuleen väri paremmin.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Kasvihuone


Voivoi, kasvihuone parkamme hajoaa pala palalta kirjaimellisesti. Tähän voisi sanoa, että köyhän ei ole varaa ostaa halpaa tai halvalla ei hyvää saa. Mutta kun ei tämä kasvihuone ollut edes erityisen halpa, tämän hinnalla olisi saanut jo pitkälti värkit kunnolliseen. Mutkun ei omat taidot riitä eikä aikaakaan muka ole kunnollisen rakentamiseen.


Kasvihuone on palvellut meitä kolme kesää. Suomen neljä vuoden aikaa on tehnyt tehtävänsä ja nakertanut kennolevyt niin hatariksi, että kovat tuulet repii kennot irti. Runko on onneksi kestänyt ihmeenkin hyvin. Onneksi mieheni on kätevä korjaamaan asioita ja vanhoja kennolevyjä on korvattu pala palalta valokatteella. Katelevyt saatiin joskus sukulaiselta. Silloin tuli ajateltua, että mitä kaikkea romua sitä nurkkiinsa vastaanottaa vaan onpa ollut onni että vastaanotettiin ja nyt on millä korjata. Kesään on vielä onneksi aikaa ja kasvihuone ehditään korjata ennenkuin kurkun taimet muuttaa sisään.